(Pete Eklund: Michael Monroe, Kino Vaakuna)

Jos ei ole varsinainen Hanoi Rocks- tai Michael Monroe -fani, on vaikea nimetä, mikä on hänen paras biisinsä, älppärinsä tai ylipäätään saavutuksensa. Kenties se on Monroe itse.

Pete Eklundin ohjaama Michael Monroe -dokumentti kertoo karismaattisen rokkarin tarinan. On helppo uskoa, että uskontoa ja elämän perimmäisiä kysymyksiä vakavasti pohdiskellut enkelinkasvoinen koulupoika päätti jo varhain tulla rokkitähdeksi. Vahva identiteetti on kantanut elämän vaikeidenkin vaiheiden läpi. 61-vuotias Monroe hengittää yhä rockn´rollia jokaisella solullaan.

Makeksi kutsuttu Matti Fagerholm oli tavallisen helsinkiläisperheen kolmesta pojasta nuorin. Kun Makke kuuli radiosta 1970-luvun alussa glamrockin pioneeria Alice Cooperia, se oli menoa. Hän kasvatti pitkän tukan ja alkoi meikata itseään, mikä tuon ajan poikalapsille ei ollut ihan vähäinen juttu. Ensimmäisellä kesätienestillään hän osti saksofonin, josta tuli hänen toinen instrumenttinsa laulamisen ohessa.
Tapaaminen hurjapäisen kitaristi Antti Hulkon – sittemmin tunnettu nimellä Andy McCoy – kanssa sysäsi Maken rokkiuran vauhtiin ja nimi vaihtui Mike Monroeksi. Syntyi punkkia ja glamrockia energisesti yhdistellyt Hanoi Rocks, jonka laulusolistiksi ja visuaaliseksi keulakuvaksi Monroe sopi kuin valettu.
Hanoi Rocks tähtäsi heti kansainvälisille areenoille. Ensimmäinen etappi oli Tukholma, jossa rahattomat suomalaisrokkarit näkivät melkein nälkää ennen kuin alkoivat saavuttaa keikkamainetta. Nälkää pidettiin loitolla myös erinäisillä kemikaaleilla, mistä tuli bändille osa brändiä.

Seuraava tukikohta oli Lontoo, josta käsin operoineen Hanoi Rocksin suosio oli 1980-luvun alussa suurimmillaan, ja yhtye tunnettiin muun muassa Japanissa. Kunnes kiito hidastui ja viimein tyssäsi bändin englantilaisen rumpalin Razzlen kuolemaan, minkä jälkeen yhtye lopetti.

Monroe, ei enää Mike vaan Michael, päätti muuttaa yksin New Yorkiin likipitäen tyhjän päälle. Sooloura ei kuitenkaan lähtenyt lentoon, vaikka Monroen soittokavereina oli kovia tekijämiehiä kuten kitaristi Steven Van Zandt eli Little Steven.

Isosta Omenasta löytyi vaimo, jonka kanssa Monroe palasi Suomeen 1990-lopulla. Onnea piisasi muutaman vuoden, kunnes Judy menehtyi aivoverenvuotoon. Pari vuotta sen jälkeen elämään tuli uusi rakkaus, joka on kestänyt nykypäivään asti.

Michael Monroe kertailee dokumentissa tarkasti elämänvaiheitaan, muttei jää tekemään syvällisiä analyyseja tai vetelemään lankoja yhteen. Se ei ole välttämättä puute, sillä ääneen pääsevät myös äiti, opettaja ja lukuisat soitto- ja muut kaverit, joiden puheista piirtyy moninainen kuva. Tosin jotkut, kuten se ensimmäinen idoli Alice Cooper, tyytyvät laukomaan vain kohteliaan ylistäviä kommentteja. Mutta Monroeta tuntuvat kunnioittavan useat nimekkäät kollegat ympäri maailman.

Ehkä on epäreilua arvioida Monroeta tai Hanoi Rocksia urheiluasteikolla: miten suuria staroja ja miten lähellä maailmantähteyttä he parhaimmillaan olivat?

Tulee mieleen, että he olivat kuin kovatasoisen urheilumaan kakkosliigalaisia, jotka olivat välillä kärkyllä ylimpään sarjaan, mutta ratkaisevalla hetkellä kävi huono tuuri. Tai sitten se taso ei vain ihan riittänyt. Sanon kaiken uhalla: Michael Monroen lauluääni ei ole kummoinen.

Tuomio on epäreilu. Rock ei ole kilpaurheilua eivätkä myyntilistat mitalitilastoja.

Mutta urheiluvertauskin kääntyy lopulta Monroelle myönteiseksi. Hänellä on aitoa asennetta, ja hän pistää itsensä täysillä likoon. Semmoista airvostavat aina niin fanit kuin ammattitoverit, pelattiinpa stadionilla jalkapalloa tai soitettiin rokkia.

JP

https://www.kinovaakuna.fi/elokuvat/michael-monroe-dokumenttielokuva.html