Joitakin vuosia sitten yhteisöllisyys tarkoitti sitä, että tehtiin paikallisesti paljon yhdessä. Siihen aikaan oli kaikesta hieman pulaa eikä valinnanvaraa ollut niin kuin nykyään. Mutta silloin tehtiin yhdessä.
Nykyaikana kaikilla on kiire ja yhteisöllinen tekeminen on kaikessa muodossaan vähentynyt. Yhdistyksiin ei tahdo löytyä uusi aktiiveja eikä varsinkin tapahtumiin vapaaehtoisia, koska kaikilla on jo valmiiksi erilaisia vapaa-ajansuunnitelmia itseä ajatellen. Mistä tämä muutos on tullut? Kaikki kuitenkin tykkäävät, kun tapahtuu ja on tarjolla enemmän vaihtoehtoja?
Muutos juontaa alkunsa vuosikymmenien taakse ja aikaan kun Suomessakin alettiin siirtyä teollisesta aikakaudesta kohti nykyistä palveluyhteiskuntaa. Työpaikat muuttuivat, tavaravirta ulkomailta toi entistä enemmän valikoimaa kauppoihin ja ihmiset saivat vapaa-ajalleen entistä enemmän vaihtoehtoja tekemiselle. Suomi ja maailma yhtyivät ja kaiken päälle sattui vielä internetin kehitys, joka pienensi maailmaa entisestään ja toi kaikille saatavilla laajat tietovarastot – tämä kaikki vaikutti siihen, että vähitellen ajattelu ”me” muuttui muotoon ”minä”, eikä kukaan huomannut mitään.

Yhteisöllisyys ei synny pakolla

On helppo kirjoitella ja sanoa korulauseita siitä, miten tehdään yhteistyötä ja kaikilla on samat tavoitteet, mutta todellisuudessa sanat jäävät ilmaan eikä todellisia tekoja synny, koska varsinaista yhteistä tahtoa ja tekemistä ei ole kuin satunnaisesti, kunnes taas ”minä” tulee ensin. Siitä ei voi syyttää ketään, näin vain yhteiskunnallinen kehitys on edennyt ja olemme tilanteessa, missä kansalainen voi kieltäytyä kaikesta tekemisestä ja yhteiskunta pitää kuitenkin huolen.

Aiemmin moni yhdessä tehty asia oli jotenkin liittyväinen pieneen pakkoon, jos asiaa ei tehty, kukaan ei saanut mitään. Suomi kehittyi tämän puolittaisen pakon alla nykyiseksi hyvinvointivaltioksi ja vähitellen kaikkien meidän oikeudet ovat kasvaneet mutta samalla velvollisuudet ovat jääneet taka-alalle, eikä kukaan ole enää velvollinen auttamaan tai tukemaan yhteiskuntaa, vaan yhteiskunnan tulee tukea muita?

”Minä ensin” ei kestä kauaa

Jos nykytavat jatkuvat, ja me ajattelemme edelleen ”minä”-ensin tyyliin, on yhteiskunnan rahat loppu pian. Siinä ei auta verojen korotus tai palveluiden vähentäminen, jos kukaan ei kuitenkaan tee mitään yhteisen edun mukaisesti.

On helppo ajatella, että eihän mikään muuta minun elinaikana, mutta voin kertoa, että kyllä muuttuu. Suosittelenkin kaikille teineille ja nuorille aikuisillekin vanhempien ihmisten kanssa keskustelua, siis yli 70-vuotiaiden, miten heidän elämänsä aikansa asiat ovat muuttuneet ja miten itseasiassa muutoksien nopeus on vain kiihtynyt viime vuosikymmenien aikana.

Jos siis nykynuori tai nuori aikuinen ajattelee, ettei mikään muutu kuitenkaan, on hän todennäköisesti todella paljon väärässä. Kukaan meistä ei tiedä millaista arkemme on 2030-luvulla, muuta kuin että se tulee muuttumaan paljon. Yhdessä tekeminen on jotain mikä kuitenkin kuuluu ihmisluonteeseen. Olemme sosiaalisia ja vaikka nykytekniikat ja nykytrendit ajavat meitä yksinäisyyteen ja oman onnen metsästämiseen, kaiken taustalla on kuitenkin ihmisen tarve olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa.

Jotta voisimme löytää uudelleen yhteisen tekemisen, meidän on otettava askel taaksepäin, kuunneltava menneiden vuosien opetuksia ja otettava niistä parhaat opit tuleville vuosilla, ja ehkä mekin tulemme löytämään uudelleen sen yhdessä tekemisen kipinän kaiken nykyaikaisen ”minä itse”-kiireen keskellä.

KO

Kommentoi kirjoitusta