Päätoimittaja
Katsoin viikonloppuna dokumentin jääpingviineistä. Miten niin hellyttäviä ja suloisia veijareita kasvaa maailman kylmimmissä ja vaarallisimmissa kolkissa? Pingviinipoikasten elämä sai minut miettimään lastemme oikeuksia.
Vietämme nyt lasten oikeuksien viikkoa. Koska olen Lohjan kaupungin liikuntakoordinaattori, tahdon kirjoittaa lapsen oikeudesta liikunnan harrastamiseen ja erityisesti hyviin liikuntakokemuksiin. Välillä tuntuu, että tämän oikeuden vastaiset siemenet kylvetään valitettavasti meidän aikuisten mielessä.
Jotta maailmaan syntyy uusi jääpingviinin poikanen, se on vaatinut kaksi huolehtivaa vanhempaa, jotka jakavat vastuun tasapuolisesti poikasten kasvatuksesta. Ne hautovat vuorotellen munia, tepastelevat niillä pikku räpylöillään kymmeniä kilometrejä päivässä kalastamaan kalaa, jonka ne voivat kuoriutuneille poikasille oksentaa ravinnoksi.
Kuten pingviinivanhemmat, mekin omalla tavallamme luomme asenteillamme kasvuympäristön, jonka “oksennamme” lasten kurkkuun. Meillä aikuisilla on vaikutusvaltaa, jota emme aina ymmärrä itsekään. Lapsi ei ole saanut valita syntymäänsä tai sitä mihin hän syntyy. Me olemme sen valinnan tehneet ja teemme aluksi lapsen puolesta valintoja, joihin lapsi ei voi vaikuttaa. Tämä on oleellista tiedostaa tutustuessamme liikunnallisuuden perintöön.
Me olemme kehollisia olentoja ja tunnustelemme kehollamme maailmaa sekä tutustumme liikkeen kautta myös itseemme. Jotta voimme tehdä tätä liikkumisen tutustumismatkaa, tarvitsemme sille hyväksyvän ja turvallisen ympäristön. Tarvitsemme aikuisia, jotka näyttävät lapselle esimerkkiä ja mahdollistavat ihmisen luontaisen tarpeen olla olemassa, liikkua.
Lapsen oikeus liikkua ei tarkoita liikkumiseen pakottamista, se tarkoittaa liikkumisen mahdollistamista. Annammeko tämän oikeuden tapahtua vai jumitammeko lapsen kehityksen kieltämällä puissa kiipeilyn, käytävällä juoksemisen, kiemurtelun koulupenkissä tai hyppimisen vesilätäköissä? Onko asenteemme kasvattaa rauhattomasta lapsesta rauhallinen vai voimmeko tarjota rauhattomuudelle väylän purkautua?
Liikkuminen on näkyvää toimintaa. Piirtäminen, kirjoittaminen, laskeminen tai lukeminen voivat tapahtua piilossa, vaikka sitä tehtäisiin ryhmässä. Jalkapallon potkaisun voi tehdä monella tapaa, mutta joku keksi, että senkin voi tehdä väärin. Ja koska sen voi tehdä väärin, kaikki näkevät sen. Jos ei uskalla liikkua epäonnistuen, ei uskalla liikkua ollenkaan. On vaikea kokeilla mitään uutta, jos se vaatii altistumista sosiaalisen paineen alaiseksi. Hyvät liikuntakokemukset ja siitä myönteisen palautteen saaminen vahvistavat lapsen myönteistä minäkuvaa. Ikävät liikuntakokemukset voivat jopa estää lasta innostumasta liikunnasta.
Pingviini-dokumentissa tuli lopulta hetki, jolloin kaikki jääpingviinit lähtivät ennen meren jäätymistä Etelämantereelta kohti lämpimämpiä vesistöjä. Sillä hetkellä poikaset saivat ensi kosketuksensa veteen. Ne eivät olleet koskaan aiemmin uineet, mutta nyt niiden pitäisi vain uskaltaa luottaa luontaisiin kykyihinsä, hypätä pauhuavaan mereen ja uida satoja kilometrejä. Ja olisipa ainoa haaste ollut kylmä ja vilkas vesi! Ennen avomerta rannoilla vaani merileopardeja, jotka saalistivat heikoimpia poikasia.
Olisivatko pingviinipoikaset uskaltaneet hypätä ensimmäistä kertaa elämässään kylmään mereen ilman, että heidän vanhempansa olisivat näyttäneet esimerkkiä? Kun lähdemme harrastamaan uutta liikuntalajia, tuntuu kuin siellä vaanisi merileopardeja, jotka vain odottavat sitä, että minä epäonnistun. Mutta onko se vain malli, joka on jostain opittu?
Ehkä meidän aikuistenkin tulisi uskaltaa kokeilla jotain missä on mahdollisuus epäonnistua. Näytämmekö omia kommelluksiamme liikunnan parissa usein lapsille? Lähdemmekö mukaan johonkin heidän liikuntaleikkiinsä ennakkoluulottomasti vai pyrimmekö tekemään heidän kanssaan vain niitä asioita, joissa olemme itse hyviä? Tulisiko meidän näyttää, että mekin kokeilemme ja “mokaamme”, mutta kokeilemme uudestaan. Huomaat pian, että se on itseasiassa aika hauskaa. Vain siten voimme löytää jotain uutta itsestämme ja kehitämme samalla luovuutta niin itsessämme kuin lapsemme silmissä. Moka on lahja, jonka saavat vain rohkeimmat.
Arvioidaan, että tänä vuonna 65 % koulunsa aloittavista lapsista päätyy ammatteihin, joita ei ole vielä olemassa. Kuinka moni liikuntaharrastuksista on enää samoja kuin meidän aikanamme? Tai miten erilaisia taitoja perinteiset liikuntalajit vaativat tulevaisuudessa? Lapset hyppäävät siis mereen, jonka selviytymisvaatimuksia ovat uuden oppiminen, soveltaminen ja luovuus. Ennen Dick Fosburya kukaan ei hypännyt korkeushyppyä selkä edellä; sehän olisi ihan järjenvastaista ja vaarallista, kun ei näe mitä on ylittämässä!
Kaikkien aikojen parhaalta jääkiekkoilijalta Wayne Gretzkyltä on monesti kysytty: montako tuntia harjoittelit lapsena jääkiekkoa? Hän on vastannut, ettei harjoitellut yhtään. Hän ei kokenut jääkiekon pelaamista harjoitteluna vaan se oli leikkiä, joka kiinnosti häntä enemmän kuin mikään muu.
Juha Koivuporras
Liikuntakoordinaattori
Lohjan kaupunki
Kirjoittaja tekee työtä lasten ja nuorten liikkumisen edistämiseksi.
