Kello on vartin yli yhdeksän lauantai-iltana. Perheen teini-ikäinen on lähtenyt viettämään iltaa tutun kaverin kanssa niin kuin on kesän aikana tehnyt muutenkin. On ollut puhetta, että kotiin tullaan viimeistään kymmenen maissa. Puhelin soi, kukahan sieltä nyt tähän aikaan soittaa? Ei kai tytön mopo ole hajonnut? Numeroa ei näy, mutta vastaan siitä huolimatta.

–Poliisista iltaa. Onko teillä Maisa-niminen tytär? Olisi häneen liittyen asiaa.

Sydän jättää lyönnin välistä. Skootterionnettomuus? Joku hullu on hyökännyt kimppuun? Ei kai vain….

–Niin, tämä tyttö löytyi kaverin kanssa täältä Aurlahden rannasta. Jonkun verran on tullut alkoholia nautittua ja ajateltiin varmistaa, että olette kotona, jos tuodaan hänet sinne. Olihan tämä teidän osoite, vartin verran suunnilleen menee.

Ensin tulee helpotus, sitten häpeä ja raivo. Huudat miehelle, että nyt ne pienemmät sisarukset nukkumaan, HETI! Että Maisa tulee kotiin, ja mies saa mennä ovelle vastaan. Vartin päästä partio kaartaakin jo pihaan. Pienemmät liimautuvat luonnollisesti nenistään kiinni makuuhuoneen lasiin ja kiljuvat:

–Äiti, pihalla on piipaa auto!!! Maisu on kyydissä, miksi tuo tätä tuo Maisua sieltä? Mekin halutaaaaannnnn!!!”

Tyttö kävelee naispuolisen konstaapelin vieressä, pää painuksissa, muutama ristiaskel näkyy mutta suunta on sentään oikea. Ovella koetan tarttua käteen, mutta tyttö riuhtaisee itsensä irti ja ryntää huoneeseensa. Sen verran askel heittää, että meinaa törmätä matkalla ovenkarmiin. Hätyytän miehen paimentamaan taas pienempiä sisaruksia ja olen ryntäämässä tytön perään valmiina huutamaan, että näinkö hän vielä kunnioittaa vanhempiaan, kun poliisin ääni pysäyttää minut.

–Niin, kannattaa nyt varmaan ottaa ihan rauhallisesti.

Pysähdyn niille sijoilleni nolona.

–Niin, mehän tosiaan puhallutettiin tuo ja siinä oli niitä promilleja sellanen vajaa yks. Repusta löytyi Leijona-pullo, oli siinä jotain pientä vielä jäljellä. Ja ihan näin epävirallisesti sanon, että kannattaa vähän noita vaatteita kans haistella, että onko se tupakkaa vai muuta. Mutta tästä tulee sitten kutsu meille asemalle.

Nyökkään hitaasti, vaikken ymmärrä puoliakaan siitä, mitä virka-asuinen henkilö juuri sanoi minulle. Mikä pullo, missä se nyt on? Ja mikä porukka? Ja miten niin haistella, onko meidän Maisa alkanut polttaa tupakkaa? Vai jotain huumeitta? Apua!! Siinä vaiheessa, kun herään kauhukuvistani todellisuuteen, tajuan että konstaapeli on jo kävellyt autolleen ja on nousemassa kyytiin. Tajuan huutavani perään vain ensimmäisen kysymyksen, joka tulee mieleen:

–Niin mihin asemalle, tänne Venteläänkö?

Poliisi katsoo minua pitkään ja toteaa:

–Ei, kun tuonne Postikadulle. Mutta siitä soitetaan.

Kävelen typertyneenä sisään. Pienempien lasten isä on saanut vihdoinkin nämä rauhoittumaan. Olen ryntäämässä tytön huoneeseen, kun mies pysäyttää minut ovella. Kurkkaamme sisään ja huomaan tytön nukahtaneen sängylle vaatteet päällä. Käyn varovasti riisumassa kengät ja tuon sängyn viereen ämpärin sekä vesilasin – varmuuden vuoksi. Samalla alkaa itkettää aivan hillittömästi. Pelko, helpotus ja ahdistus purkautuvat järjettömään nyyhkytykseen. Kaikkiallahan puhutaan siitä, että nykyajan nuoret eivät juo, että tämä on se raitis sukupolvi. Näinkö minä olen epäonnistunut vanhempana? Tuleeko Maisasta nyt syrjäytynyt, alkoholisti, huumeiden käyttäjä? Miksi ikinä piti mennä tekemään sellaisen juopon hulttion kanssa lapsia, varmaan ne geenit on nyt sieltä siirtyneet Maisaan. Ja me ollaan varmaan ihan epäonnistuttu uusperheenä, ei olla annettu huomiota vaan keskitytty noihin pienempiin. Kun meillä on niiden kohdalla ihan erilaiset kasvatusmallit. Vaikka luulin, että Maisalla ja Terolla on ihan hyvät välit, eihän ne koskaan riitele. Otetaanko Maisa nyt huostaan, tai nuo pienemmät? Tuleeko tästä joku pysyvä merkintä rekisteriin? Miten ihmeessä tässä näin kävi – ja mitä tästä oikein seuraa, meille kaikille?

Poliisit poimivat tarinan Maisan kyytiinsä Aurlahdesta. Nuorille ja heidän perheilleen on tarjolla monenlaista tukea ja apua elämän erilaisiin haasteisiin. Näitä mahdollisuuksia kannattaa käyttää rohkeasti ja ottaa yhteyttä esimerkiksi nuorisotyön väkeen.

Tarinan Maisa perheineen voisi olla kuka tahansa lohjalainen nuori. Alkoholinkäytön tilalla voisi olla myös joku muu rötös, esimerkiksi vakava liikennerikkomus, vahingonteko, näpistys tai huumausaineen käyttörikos. Kaikissa näissä tapauksissa yhteistä on, että rikoksentekijä on alaikäinen. Kaikki edellä mainitut tapaukset, Maisan perhe mukaan lukien, ohjataan poliisin Ankkuri -tiimiin, jossa käsitellään tehty rikos sekä keskustellaan yhdessä sosiaalityöntekijän, poliisin ja nuoriso-ohjaajan kanssa perheen tilanteesta ja mahdollisesta tuen tarpeesta.

Maisakin sai tilanteessa mahdollisuuden kertoa omat ajatuksensa tapahtuneesta. Samoin äiti ja Tero saivat esittää omat huolensa. Maisan biologinen isä ei sen sijaan ollut tytön huoltaja, joten tälle kertominen jäi perheen oman harkinnan varaan. Tapaamisessa todettiin, että Maisan kohdalla vaikutti olevan kyse ensimmäisestä kokeilusta, joka oli päättynyt hieman toisin kuin tytöt olivat kaavailleet. Sosiaalityöntekijä totesi perheen kanssa yhdessä, että hurjista alkukuvitelmista huolimatta tilanteeseen ei näillä näkymin tarvita lastensuojelun tukea. Maisalle sen sijaan ehdotettiin vapaaehtoista erityisnuorisotyön Omin jaloin -toimintaa ja vanhemmille tarjottiin perheneuvolan palveluita, jotta pienempien sisarusten kasvatukseen löytyisi yhteinen sävel. Kummassakin tapauksessa osallistuminen on vapaaehtoista, mutta oikeasti ajoitettuna ja perheen tarpeita huomioivana myös toimivaa ja tehokasta.

Arjen haasteisiin ja teini-iän kasvuun ja kehitykseen liittyviin kysymyksiin saa apua myös suoraan Nuorisokeskuksesta. Osoitteesta nuorilohja.fi löytyvät erityisnuorisotyö, psykiatrinen sairaanhoitaja, perhekeskuksen nuorten tiimi sekä ehkäisevän päihdetyön palvelut – ilmaiseksi, ilman lähetettä.

Helena Sipiläinen

Nuorisokeskuksen päihdetyöntekijä