Ryhmään kuulumisen tarve, on yksi voimakkaimmista tarpeista ihmisillä, meillä laumaeläimillä. Useat nuoret kokevat tänä päivänä pelkoa yksin jäämisestä, pelkoa ulkopuolelle jäämisestä. On pakko olla somessa jatkuvasti eri sovellusten välityksellä. Tavoitettavissa, ettei unohdu ja jää yksin. Jos en vastaa viesteihin niin jäänkö yksin?

Somessa olevat eri sovelluksethan ovat suunniteltu siten, että ne koukuttaisivat mahdollisimman tehokkaasti. Saavathan niiden suunnittelijat siitä rahaa. Voi käydä niin, että ihmisen identiteetti on älypuhelimessa tai jossakin tietokoneen näytöllä. Koko maailmamme voi siirtyä someen, elämämme. Siellä sitten päivitämme ja vertailemme itseämme toisiin. Omanarvontunne saattaa hyvinkin muodostua erilaisten päivitysten ja tykkäämisten pohjalta.

Itsestäni se tuntuu pelottavalta skenaariolta, mutta valitettavan monen ihmisen kohdalla se on todellisuutta. Omassa nuoruudessani (tämän tyyppiseen ilmaisuun tämän päivän nuorilta voi tulla kommenttia, jota ei tässä voi julkaista…), oltiin livenä ja lankapuhelin oli tietty kova juttu. Kehitystä tapahtuu, mutta pysyvätkö ihmisen pää ja mieli mukana, säilyykö yhteys ihmiseen?

Olen kuitenkin viime aikoina havainnut nuorten kanssa keskustellessani viitteitä siihen suuntaan, että monet nuoret ovat itse alkaneet poistaa joitakin sovelluksia älylaitteistaan, koska ovat kokeneet ne liian sitoviksi ja koukuttaviksi. Tästä olen ollut erityisen iloinen ja taas kerran kumarrus nuorten puoleen!

Viimeaikaisista keskustelunaiheista eräs aihe on erityisesti jäänyt mietityttämään; miksi kukaan ei huomaa ja kuuntele ahdistustani ja hätääni? Miksi minulle suututaan ja huudetaan, vaikka minulla on paha olla muutenkin? Miksi minua ei ymmärretä? Alan miettiä, missä meidän aikuisten korvat ovat ja mitä ne kuulevat? Onko meillä oikeasti niin kiire, ettemme ehdi kohdata nuoriamme ja miksi? Lasten ja nuorten kasvatus vaatii usein omien tarpeiden siirtämistä ja oman elämän priorisointia. ”Mitäpä eivät vanhemmat tekisi oman lapsensa eteen” on sanonta, jonka kuulin erään lastenpsykiatrin suusta joskus työskennellessäni Lastenlinnan lastenpsykiatrisella osastolla ja se palaa ajoittain mieleeni.

Jos emme kuule toista ihmistä tai emme tule kuulluksi, olemme yksin ajatustemme ja kaiken ahdistuksiemme kanssa. Toisen kuuntelu ja erityisesti kuuleminen vaatii itsekkyydestä luopumista. Me kaikki tarvitsemme kuulijaa, läsnä olevaa kanssaihmistä, vanhempaa, kumppania tai kaveria. Me tarvitsemme toisiamme, sillä kukaan ei selviä yksin, kukaan ei halua olla yksin eikä kenenkään kuulu olla yksin.

Nyt tässä vallitsevassa koronan aiheuttamassa kriisissä kaikkine eristäytymisineen, meillä on oiva tilaisuus kohdata perheenjäseniämme aivan eri tavalla kuin normaalitilassa kaikkine kiireineen ja menoineen.

Luonnollisesti korona aiheuttaa paljon huolta ja pelkoa sairastumisista ja ihmishenkien menettämisistä puhumattakaan. Toisaalta voimme havaita ihmisten yli rajojen auttavan toisiaan ja taistelevan yhdessä terveyden puolesta eikä ainoastaan, kuten on totuttu uutisista kuulemaan, sotatoimilla tai erilaisilla terroriteoilla tappavan toisiaan. Toivottavaa on, että kaiken koronan tuoman kurjuuden lisäksi meille jäisi tästä koettelemuksesta käteen myös ymmärrystä siitä, miten tärkeää on tulla kohdatuksi ja mikä lopulta on toissijaisempaa. Taistellaan yksinäisyyttä vastaan, uskalluksella kohdata ihminen!

Nuorten psykiatrinen sairaanhoitaja

Petri Lundahl

044 374 0744

Nuorisokeskus Harjula