Ystävänpäivänä on tapana muistaa ystäviä kortein ja lahjoin. Kyseessä on hieno tapa, sillä ystävät ovat yksi elämän korvaamattomista voimavaroista. Heitä on hyvä muistaa puhtaasti ystävyyden vuoksi ja siksi, että kortti tai lahja tuo toiselle hyvän mielen pilkahduksen kuin auringonsäteen keskellä pimeintä talvea. Ystävänpäivänä on kuitenkin hyvä kiinnittää huomio myös ystävyyden arvoon, sillä se ei ole suinkaan itsestäänselvyys, että ystävä tai jopa ystäviä löytyy. Keskellämme elää kaikenikäisiä ihmisiä, joilla ei ole edes sitä yhtä ystävää, jonka kanssa arjen ilot ja murheet voisi jakaa. Sekä yksinäiset että ystävien ympäröimät ihmiset kävelevät toisiaan vastaan kadulla tietämättöminä siitä, kumpaan ryhmään toinen kuuluu.

Ystävänpäivänä onkin hyvä kiinnittää huomiota ylipäätään olemaan edes pienen hetken ajan kiinnostunut siitä, mitä kanssaihmisille kuuluu. Mitä kuuluu naapurin mummolle tai papalle, jonka lapset ja lapsenlapset asuvat kaukana toisella paikkakunnalla? Mitä kuuluu hänelle, jonka perhe on vasta hajonnut eron myötä? Kaikki eivät eron jälkeen jaksa edes olla yhteydessä ystäviinsä, vaikka heitä olisikin. Entä, mitä kuuluu opiskelijalle, joka on muuttanut opintojen perässä uudelle paikkakunnalle vieraiden ihmisten keskelle? Kyllä, se on totta, että opiskelijabileitä ja ryhmäytymistä riittää, mutta kaikki eivät silti pääse mukaan porukkaan ja tunne kuuluvansa siihen. Juuri johonkin ryhmään tai yhteisöön kuuluminen on kuitenkin niitä perustuntemuksia, joita lähes jokainen ihminen kaipaa. Voisitko sinä tuoda pilkahduksen valoa toisen päivään, olla ystävällinen? Voisitko vaikka hymyillä hänelle kadulla vastaan kävellessäsi? Voisitko olla hetken kärsivällinen, hengittää syvään ja unohtaa sekunniksi oman kiireesi, kun joku kököttää liikennevaloissa edessäsi, eikä huomaa heti vihreän vaihtuessa liikkua? Voisitko soittaa ystävällesi ja kysyä, miten hänellä menee?

Sosiaalisen median aikana toisten huomioiminen on enemmän kuin aiheellista levittää myös nettisivuille ja verkon mutkiin. On pakko myöntää, että hämmennyn yhä uudelleen siitä ilkeydestä, jota ihmiset toisiaan kohtaan syytävät sosiaalisessa mediassa ja netin keskustelupalstoilla. Osa huutelee välinpitämättömiä, loukkaavia ja törkeitäkin kommentteja nimimerkin takaa, mutta vähintään yhtä omituista on se, kuinka kamalia asioita ihmiset voivat sanoa ventovieraille omalla nimellään ja kasvoillaan, jotka esimerkiksi Facebookin profiilista näkyvät. Miksi pitää olla niin ilkeä? Tätä mietin monesti mm. Lohjalaiset Facebook -ryhmän kommentteja lukiessani. Kuinka monella olisi pokkaa sanoa samat kommentit kasvotusten? Entä sen jälkeen, kun olisi tutustunut toiseen, kuullut hänen elämäntarinansa, ajatuksensa ja tuntemuksensa? Toivottavasti ei kovin monella. Sen sijaan toivon, että paatuneimmankin someraivoajan sydämessä tuntuisi pieni värähdys. Tuossa värähdyksessä voisi olla esimerkiksi ripaus oivallusta, joka johtaisi katumukseen omasta käytöksestä sekä edes hitunen myötätuntoa, jopa yhteenkuuluvuuden tunnetta kanssakulkijaa kohtaan.

Salla-Mari Suovesi

Kommentoi kirjoitusta