Moni vanhempi lohjalainen saattaa muistaa Sundmanin rinkilän jo vuosikymmenten takaa. Nyt se on palannut seikkailuiltaan ja komeilee St. Honoren ikkunassa.

St. Honoren sokerileipuri Timo Stolpe sai ensikosketuksensa taikinaan ja leipomiseen 14-vuotiaana Laurinkadulla sijainneessa Sundmanin leipomossa mestari Hagrenin opissa, kuten hän sanoo.

–Leipomon tuoksumaailma jäi mieleen jo pikkupoikana. Olin laiska koulunkäyjä ja 14-vuotiaana piti sitten keksiä, mikä minusta tulee isona. Äitini vei minut mestari Hagrenin luo ja sanoi, että tässä olisi sinulle oppipoika. Seuraavana päivänä seisoin leipomossa tumput suorina, koska en osannut vielä mitään, mutta kiinnostus oli palava, Stolpe kertoo.

–Olin siellä oppipoikana armeijan alkuun saakka. Se oli vanhan ajan leipomo, jossa uuni lämpeni koivuhaloilla ja hillot ja marmeladit tehtiin avotulella kuparikattilassa. Näin rinkilän joka aamu, kun tulin töihin. Armeijan jälkeen lähdin maailmalle ja kotiinpaluu kesti 15 vuotta, Stolpe jatkaa.

Stolpe kiersi Eurooppaa Vespalla ja keräsi oppia sokerileipureilta.

–Yhtenä kesänä ajoin 15 000 kilometriä. Kun rahat loppuivat, soitin Tukholmasta kaverille, voiko hän lainata laivalippurahat, Stolpe kertoo.

Kaveri kehotti kuitenkin häntä jäämään ja vinkkasi, että Tukholmasta löytyy kyllä töitä. Niin niitä löytyikin ja lopulta Stolpesta tuli kuninkaallinen hovihankkija, joka huolehti kuninkaallisten herkuista jälkiruoista juhlatarjottaviin.

Mutta palataanpa takaisin rinkilään. Sundmanin leipomon ulkopuolella roikkui aikoinaan kuparinen rinkilä.

–Kun tulin takaisin Lohjalle vuonna 1985 Sundmanin rinkilää ei enää ollut, vaan se oli otettu alas ja leipomo purettu. En tiedä, minne rinkilä joutui, Stolpe kertoo.

Hän koki, että Lohjalle oli muodostunut tyhjiö Sundmanin lopetettua, joten hän päätti itse perustaa konditorian. Oppia oli kertynyt maailmalta, joten Stolpella oli hyvä pohja konditoriatoiminnalle ja hän perusti St. Honoren.

–Lohjalaisten sydämen voittaminen vei kuitenkin aikansa, Stolpe naurahtaa.

Rinkelin paluu Lohjalle

Valokuvatodisteiden perusteella rinkilä on roikkunut leipomon edessä jo vuonna 1907. Stolpenkin mieleen rinkilä jäi jo lapsuudesta. Nyt se sama rinkilä roikkuu St. Honoren ikkunassa. Rinkilä palasi Lohjalle, kun naapurikunnassa oltiin sitä mieltä, että se kuuluu nimenomaan Lohjalle ja St. Honoreen.

–Sain kolme kuukautta sitten puhelun vanhalta kollegaltani leipuri Olli Saarnilta. Hän kysyi, olenko kiinnostunut rinkilästä. Rinkilä oli ollut Ollilla pari vuotta, mutta en tiedä, missä kaikkialla se oli ennen sitä. Joku vihtiläinen oli sanonut Ollille, että rinkilä kuuluu Lohjalle, kun se on täältä lähtöisin.

Ja olihan Stolpe kiinnostunut.

–Sydämessäni liikahti jokin, kun 120-vuotias rinkilä nostettiin täällä autosta, niin paljon muistoja siihen liittyy. Olen vilpittömän iloinen siitä, että saan olla tämän perinteen jatkaja. Rinkilä on pala Lohjan historiaa. Se oli täällä ennen minua ja on minun jälkeenikin, lainaan sitä vain välillä.

Stolpe muistelee, että aikoinaan esimerkiksi nuoret miehet yrittivät yltää rinkilään ja heilauttaa sitä. Rinkilä on jo herättänyt huomiota myös St. Honoren ikkunassa roikkuessaan ja moni vanhempi lohjalainen on tullut kertomaan rinkilään liittyviä muistojaan.

–Rinkilä yhdistää lohjalaisia, Stolpe tiivistää.

Sokerileipuri koko sydämestään

Stolpen aloitellessa sokerileipurin uraansa naisvaltaisella alalla kauhisteltiin, että ei kai mies nyt rupea makeaa tekemään. Oppipojan elämäkään ei aina ollut helppoa, sillä häntä saatettiin napata niskasta kiinni, kun asiat eivät onnistuneet. Esimerkiksi limpputaikina jäi kiinni käsiin, eikä limpuista tullut aluksi pyöreitäkään. Mestari Hagrenia Stolpe muistelee kuitenkin lämmöllä.

–Sundmanin työntekijöiden vaihtuvuus oli pieni. Ihmiset, jotka tekevät jotain hyvää, tulevat vähän paremmiksi, eikä hyvässä tuoksussa tarvitse kiukutella. Mestari oli taiteilija, joka teki suklaasta ja sokerista mitä tahansa. Minä ihailin pikkupoikana leivoksia ja mietin, miten joku on voinut tehdä jotain noin hienoa. Leipomo oli satumaailma minulle, Stolpe kertoo.

Sama innostus on säilynyt Stolpella näihin päiviin saakka, eikä eläkkeelle jääminen ole vielä vaihtoehdoissa.

–Tuleeko sitä missään ammatissa koskaan ihan valmiiksi. Olen löytänyt taas mielenkiintoisia uusia makuja ja reseptejä, joita aion kokeilla. Aion nauttia elämästä, Stolpe kertoo.

Hän herää yöllä yhden aikaan ja lähtee leipomaan. Nykyään monet tuotteet saisi vähintään puolivalmiina, mutta Stolpe haluaa tehdä ne itse.

–Enemmän osaamista ja makua, vähemmän kemiaa, hän toteaa.

Entä, mikä Stolpea viehättää leipomisessa vuosikymmenestä toiseen.

–Niin kuin kaikissa käsitöissä, kädet ja aivot pitää saada yhteistyöhön. Lisäksi tässä tarvitaan luovuutta, esteettistä silmää ja makua, Stolpe tiivistää.

SMS