Heli Kurimon valokuvanäyttely Se minkä näemme on esillä Galleria Lutsissa 23.9.–17.10. Alun perin näyttely piti toteuttaa jo viime keväänä, mutta koronavirustilanne siirsi sen syksylle. Näyttelyn taustalta löytyvä kuvausprojekti sai alkunsa jo keväällä 2019.

–Kuvasin kuvanveistäjä Jenni Tieaholle kuvia hänestä ja hänen teoksistaan Jennin katalogia varten. Siitä syntyi ajatus, että olisipa hauska kuvata kuvataiteilijoita syvällisemmin ja eri tavalla kuin yleensä. Kun kerroin ajatuksestani muille, he sanoivat, että idea on hauska ja että he ovat mukana, Kurimo kertoo.

Valokuvissa esiintyy viisi Länsi-Uudenmaan taiteilijaseuran kuvataiteilijaa. Kurimo kuvasi taiteilijoita heille tavalla tai toisella tärkeissä ja merkityksellisissä paikoissa. Ennalta ohjailematta luonto sai ison roolin valokuvissa, sillä erilaiset luonnon paikat osoittautuivat taiteilijoille merkityksellisiksi. Kuvissa ollaan mm. metsässä, veden äärellä, kalliolla ja niityllä. Näitä paikkoja löytyi Karnaisten korvesta Mustionjoen kuohuihin ja Siuntion maitohorsmien äärelle. Yhdessä kuvassa katsellaan kohti pilviä, toisessa taas tunnelma vie meren aaltoihin. Ihmisen suhde luontoon nousee keskeisenä teemana esille valokuvista, mutta mikä on luontoa? Missä sen rajat kulkevat? Monin paikoin luonto ja rakennettu ympäristö menevät limittäin.

–Onko luonto vain koskematonta luontoa, jota ei löydy enää edes monesta paikasta? Toisaalta ihminenkin on osa luontoa. Nykypäivän luontokäsitys on laajempi kuin ennen. Ihmisen ja luonnon törmäys on kiinnostava aihe, jota voisin kuvata enemmänkin. Se kertoo myös ihmisyydestä jotain, Kurimo avaa.

Oman luontosuhteensa hän arvelee olevan pitkälle samantapainen kuin monilla muillakin suomalaisilla.

–Kyllä luonto merkitsee minulle paljon. Perheen kanssa tehdään retkiä luontoon, ollaan paljon vesillä ja mökillä kesäisin. Olemme täällä Suomessa lähellä luontoa.

Suurin osa kuvista on otettu aamuhämärissä, kun valoa on vasta vähän.

–Olen käyttänyt pitkää suljinaikaa. Siinä mielessä tämä on myös paluu juurilleni, sillä opiskeluaikana 1990-luvulla kuvasin paljon pitkällä suljinajalla. Yksi ajatus tämän projektin taustalla olikin kuvata niin kuin nuorena, Kurimo kertoo.

Ihminen osana luontoa

Valokuvissaan Kurimo tuo esille paitsi sitä eheyttävää ja inspiroivaa voimaa, jota luonnosta voi saada, myös ihmistä suhteessa luontoon keräilijänä, jäljentäjänä ja tietoisena olentona, joka toisaalta on osa luontoa ja toisaalta yrittää hallita sitä omalla katseellaan ja olemisellaan. Yhdelle taiteilijalle metsä on ennen kaikkea turvapaikka ja myyttinen materiaalien antaja, toinen pohtii muovia meressä ja hajoavia rakennelmia kaupungin laitamilla. Luontosuhde on myös ihmisen suhdetta itseensä.

Halu nähdä ja kuvata luonto kauniina herättää Kurimossa välillä ristiriitaisiakin tunteita.

–Mistä näkökulmasta me luontoa katsomme ja mitä kohtia näemme? Joskus halutaan nähdä vain kauniit asiat. Näyttelyn nimikin (Se minkä näemme) liittyy tähän. Tuhoamme luontoa ja olemme vieraantuneet siitä, ja samalla haluamme nauttia siitä vain parhaat palat, Kurimo pohtii.

–Siitä huolimatta teen metsästä, vedestä ja taivaasta edustavia muotokuvia, sillä miksi en tekisi? Haluan nähdä ja kokea näin, haluan että valo aineellistuu ja aine muuttuu häilyväksi, että aika jää kuvaan elämään, hän jatkaa.

–Luonto on tässä ja meissä, mutta olemme ajaneet itsemme jatkuvaan huonoon omatuntoon suhteessa siihen. Emme tiedä, kuinka tämä tarina päättyy, olemmeko lopulta enää osa koko tarinaa. Me hukumme metsään samalla, kun metsä hukkuu meihin, ja yhtenä päivänä ikiaikaiset tarinat metsän ja veden voimista ja haltijoista lakkaavat olemasta. Mutta toivottavasti se on vain yksi tie monien mahdollisten joukossa. Se, minkä näemme, on kuvia hetkistä, katoamisesta ja näkemisen kaipuusta.

SMS