Suomen luonnonsuojeluliiton Uudenmaan piiri on saanut Vihdin kunnalta rahoitusta haitallisten vieraslajien torjuntaan ja arvokkaiden perinnebiotooppien hoitoon. Tuki kohdistuu kahteen varsin erilaiseen mutta luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeään kohteeseen Vihdissä. Työt jatkuvat Pyhän Birgitan kirkonraunioiden ympäristössä ja entiselle maanottopaikalle syntyneellä Hiekan kedolla.
Hanke kulkee nimellä Hiekka-Birgitta, joka yhdistää kohteet napakasti saman luonnonhoitoprojektin alle. Luonnonhoitajien työ näkyy maastossa niittämisenä, vesakon poistamisena ja vieraslajien torjuntana. Käytännön tekeminen on tuttua Suomen luonnonsuojeluliiton Uudenmaan piirin laajemmasta Ketosirkka-hankkeesta, johon Vihdin erillisprojekti on integroitu.
Historia kohtaa kedon
Pyhän Birgitan kirkonraunioiden ympäristö muodostaa kohteen, jossa luonnonarvot ja kulttuurihistoria kulkevat poikkeuksellisen lähekkäin. Keskiaikaisen kirkon ympärillä sijaitseva perinnebiotooppi tarvitsee jatkuvaa hoitoa, sillä avoimet niitty- ja ketoympäristöt muuttuvat ilman niittoa ja raivausta vähitellen pensaikoiksi ja lopulta puustoisemmiksi alueiksi. Luonnonhoidolla säilytetään samalla maiseman avoimuutta, mikä tuo myös vanhan kirkon ympäristön historiallista ilmettä paremmin esiin.
Perinnebiotooppien asema suomalaisessa luonnossa on heikko, ja lähes kaikki niiden luontotyypit ovat vakavasti uhanalaisia. Suomen ympäristökeskuksen mukaan 40 arvioidusta perinnebiotooppien luontotyypistä 38 on luokiteltu koko maassa äärimmäisen uhanalaisiksi. Hoidon tarve ei siis synny pelkästään maisemallisista tavoitteista, vaan kyse on elinympäristöistä, joiden säilyminen riippuu monin paikoin aktiivisesta ihmistyöstä.
Pyhän Birgitan kirkon ympäristössä työ muistuttaa samalla maiseman aiemmasta käytöstä. Niitto, vesakon raivaaminen ja niittojätteen poistaminen jäljittelevät niitä vaikutuksia, joita perinteinen maatalous ja laidunnus ovat aikoinaan ylläpitäneet. Vanha kulttuuriympäristö ei tässä tapauksessa säily vain kivimuureja kunnostamalla, sillä myös niiden ympärillä oleva avoin luonto tarvitsee oman hoitonsa.
Hiekan keto on uudenlainen ympäristö
Hiekan keto kertoo hieman toisenlaisen tarinan. Entiselle maanottopaikalle muodostunut uuselinympäristö on hiekkainen ja paahteinen alue, jonka olosuhteet sopivat monille harvinaisille ja uhanalaisille lajeille. Luonnonarvo voi siis syntyä myös paikkaan, jota ihminen on aiemmin muuttanut voimakkaasti.
Paahteiset ja vähäravinteiset ympäristöt ovat monille kasveille ja hyönteisille tärkeitä, mutta avoimuus ei säily niissäkään itsestään. Hiekan kedolla huomio kohdistuu erityisesti komealupiiniin, joka voi levittäytyessään muuttaa kasvupaikan olosuhteita ja syrjäyttää alkuperäistä lajistoa. Komealupiini on Suomessa kansallisesti haitalliseksi säädetty vieraslaji, joten sen leviämisen ehkäiseminen kuuluu myös valtakunnallisesti tärkeään vieraslajityöhön.
Torjunnassa pitkäjänteisyys ratkaisee paljon. Yksittäinen poistokerta ei välttämättä riitä kasville, joka on ehtinyt muodostaa maahan suuren siemenvaraston ja levitä laajalle alueelle. Luonnonhoito jatkuu siksi usein samalla kohteella useita vuosia, ja työn tulokset näkyvät vähitellen alkuperäisen kasvillisuuden vahvistumisena sekä avoimen elinympäristön säilymisenä.
Ketosirkka tuo tekijät maastoon
Hiekka-Birgitta ei toimi irrallaan Uudenmaan piirin muusta luonnonhoidosta. Käytännön työt tekee Ketosirkka-hankkeen luonnonhoitajia, jotka työskentelevät kesäkaudella eri puolilla Uuttamaata. Ketosirkassa hoidetaan muun muassa ketoja, niittyjä ja muita uhanalaisten lajien elinympäristöjä käsityövaltaisilla menetelmillä.
Ketosirkan vuoden 2026 maastokausi alkoi toukokuun puolivälissä, jolloin töihin lähti 15 luonnonhoitajaa viidessä ryhmässä. Hanke on kasvanut vuosien aikana laajaksi kokonaisuudeksi, jossa paikalliset kohteet muodostavat kuitenkin työn perustan. Vihdin kaltainen erillisrahoitus mahdollistaa sen, että juuri tietyn alueen tarpeisiin voidaan osoittaa työpäiviä ja käytännön hoitotoimia.
Luonnonhoidon rahoitus rakentuu usein useista lähteistä, mikä tekee toiminnasta samalla joustavaa ja haavoittuvaa. Pitkäjänteinen hoito tarvitsee jatkuvuutta, vaikka rahoituskaudet, kumppanit ja avustukset vaihtuvat vuosien välillä. Uudenmaan piiri korostaa siksi paikallisen rahoituksen merkitystä ja kiittää Vihdin kuntaa luonnonhoidolle annetusta tuesta.
Pienet työt kertyvät
Luonnonhoito näyttää ulospäin usein varsin arkiselta. Viikate, raivausvälineet ja kasvien käsin poistaminen ovat kaukana suurista ennallistamiskoneista, mutta juuri pienialaisilla ja herkän lajiston kohteilla ne voivat olla sopivimpia työmenetelmiä. Työ pystytään samalla kohdentamaan tarkasti sinne, missä avoimuutta pitää lisätä tai vieraslajin eteneminen katkaista.
Hiekka-Birgitta-hankkeessa työ näkyy käytännössä etenkin näin:
- Pyhän Birgitan kirkonraunioiden perinnebiotooppia niitetään ja niittojätettä poistetaan.
- Vesakkoa raivataan avoimen maiseman ja arvokkaan ketoluonnon säilyttämiseksi.
- Haitallisia vieraslajeja torjutaan kirkonraunioiden ympäristössä.
- Hiekan kedolla vähennetään komealupiinia paahdeympäristön alkuperäisen lajiston turvaamiseksi.
Paikallinen avustus voi näin muuttua melko konkreettisesti maastossa tehdyiksi työtunneiksi. Vihdin kunnan vuoden 2026 ympäristönsuojeluavustuksiin on varattu kaikkiaan 20 000 euroa, ja avustukset on suunnattu luonnon monimuotoisuutta tukeviin tarkoituksiin sekä yksilöityihin paikallisiin kohteisiin. Hiekka-Birgitta sopii tähän ajatukseen hyvin, sillä hankkeessa yhdistyvät luonnonsuojelu, kulttuuriympäristön hoito ja vieraslajien torjunta.
Jatkuvuus ratkaisee
Luonto ei juuri seuraa hankekausia tai rahoituspäätösten aikatauluja. Keto alkaa kasvaa umpeen, jos niitto jää tekemättä, ja vieraslaji jatkaa leviämistään, jos torjunta katkeaa liian aikaisin. Luonnonhoidossa yhden kesän työ on siksi usein vain yksi vaihe pidemmässä ketjussa.
Vihdin kahdella kohteella tämä näkyy eri tavoin. Pyhän Birgitan kirkonraunioiden ympäristössä hoito pitää yllä vuosisataisen kulttuurimaiseman yhteydessä säilynyttä perinneympäristöä, kun taas Hiekan kedolla suojellaan ihmistoiminnan jälkeen syntynyttä uudenlaista paahdeympäristöä. Molemmissa tapauksissa tavoite on silti sama: tilaa halutaan säilyttää lajistolle, joka tarvitsee avoimia, valoisia ja niukkaravinteisia elinympäristöjä.
