Sammattilaisen kirjailija Tiina Martikaisen neljäs jännitysromaani Pahan kintereillä julkaistiin viime kuussa (Myllylahti). Kirja jatkaa rikosylikonstaapeli Hanna Vainiosta ja hänen poliisikoirastaan Riinasta kertovaa dekkarisarjaa. Sen voi silti hyvin lukea, vaikka sarjan aiemmat teokset eivät olisi tuttuja. Rikosjuonen rinnalla kulkevat jälleen sympaattisen naispoliisin omat elämänkäänteet.

–Jokainen teos on oma tarinansa. Suhde miesystävään etenee ja tytär kasvaa, mutta yksityiselämän tapahtumia kerrataan takaumina sarjan edetessä. Työkaverit Lohjan poliisiasemalla pysyvät samoina, Martikainen avaa.

Teoksen alkutilanne on järkyttävä, sillä 13-vuotias Sofia Honkala löytyy vajasta, keskeltä metsää, surmattuna. Heti tutkinnan alkumetreillä kirjan päähenkilö, rikosylikonstaapeli Hanna Vainio aavistaa, että käsillä on hänen uransa raskain rikostutkinta. Pahantekijä on kuitenkin saatava vastuuseen, ja Hanna päättää, ettei kiveäkään jätetä kääntämättä. Tapaus heijastuu yksityiselämään, mutta Hanna ei voi pysähtyä, sillä tukea kaipaavat niin 17-vuotias tytär kuin huolestuneet sammattilaisetkin. Onneksi on Erkki, metsien mies, jolle voi purkaa pahaa oloaan.

–Tässä kirjassa asetin Hannan ihan tarkoituksella kohtaamaan pahimman pelkonsa. Päähenkilön tulee kehittyä kirja kirjalta. Pohdin paljon sitä, kuinka Hanna reagoi, millainen on hänen psyykkinen kestävyytensä ja miten sen rakoilu näkyisi päällepäin, Martikainen avaa.

Poliisikoiralla on iso rooli dekkarissa.

–Hanna ja poliisikoira Riina ovat työpari. Riina kulkee Hannan mukana niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Pyrin siihen, että jokaisessa tarinassa olisi kolme laajempaa kohtausta, joissa Riina lähtee tehtävälle. Se voi tutkia vaikkapa rikospaikkaa, autoa tai sitten se voi jäljestää henkilöä. Riinan avulla tutkinta nytkähtää eteenpäin; jotain löydetään tai jotain poissuljetaan, Martikainen kertoo.

Kirjan sivuilla tulee vastaan lohjalaisille tuttuja paikkoja.

–Tässä kirjassa, kuten aiemmissakin, rikokset tapahtuvat Lohjalla. Sammatissa liikutaan paljon, kuten myös Lohjan keskustan tuntumassa, joten kirja vilisee tuttuja katuja ja teitä.

”Mikä ihmisen saa lopulta tarttumaan väkivaltaan?”

Martikainen on kirjoittanut 16 vuotta.

–Matka dekkarikirjailijaksi on ollut pitkä. Ensimmäinen kirjani julkaistiin vuonna 2004 ja nyt takana on 10 julkaistua teosta. Aloitin lyhyemmillä teoksilla sekä nuortenkirjoilla, sitten opiskelin ja harjoittelin pidemmän proosan kirjoittamista. Vuonna 2015 kirjoitin ensimmäisen Hanna Vainio -dekkarini Kasvot pinnan alla. Olen ollut samalla kustantajalla koko tämän ajan. Kirjoittamisen ohessa pidän luovan kirjoittamisen kursseja ja arvioin käsikirjoituksia, Martikainen kertoo.

Miksi hän kirjoittaa juuri dekkareita?

–Dekkarin kirjoittaminen on haasteellista, koska palapelin osaset on saatava paikoilleen – ja siinä piilee myös sen viehätys, Martikainen sanoo.

Entä, mikä pahassa kiehtoo niin kirjailijaa kuin lukijoitakin?

–Jokainen ihminen on tutkijoiden mukaan kykenevä pahuuteen, mutta mikä ihmisen saa lopulta tarttumaan väkivaltaan? Sitä pohdin kirjoissani, ja uskoakseni juuri se kiinnostaa myös lukijoita. Mutta ennen kaikkea jännityskirjallisuus on viihdettä, jonka avulla voi sukeltaa keksityn tarinan maailmaan ja pelätä turvallisesti.

Joku saattaa kavahtaa kirjan karua alkuasetelmaa, kun 13-vuotias on tapettu.

–Lähtökohta on kamala, mutta koen, että koska kirjoitan realistisia poliisidekkareita, kaikenlaisia uhreja pitää olla ja poliisit joutuvat erilaisten haasteiden eteen. Kirjoitan hyvin etäännyttäen, ilman yksityiskohtia ja ilman väkivallan kuvausta. Ahdistuksen tuottaminen lukijalle ei kuulu kirjojeni elementteihin, en itsekään halua lukea sellaisia kirjoja. Minun tarinoissani ei keskitytä uhriin tai hänen kuolemaansa, vaan poliiseihin ja syyllisten seulomiseen. Kaikki toiminta tähtää siihen, että pahantekijä saadaan vastuuseen, Martikainen avaa.

Poliisin työhön perehtymässä

Martikaisen kirjoissa näkyy syvällinen perehtyminen rikostutkintaan ja erityisesti koirien käyttöön henkilöetsinnöissä. Se vaatii huolellisen taustatyön tekemistä.

–Olen yhteydessä poliisikoiran kouluttajaan, poliisiin, rikostekniseen laboratorioon ja muihin asiantuntijoihin tarkistaakseni faktat. Kaiken pitää olla mahdollista mutta ei niinkään todennäköistä, oikeassakin elämässä, Martikainen kertoo.

–Kuvitteellista tarinaa kirjoittaessani tarvitsen paljon faktatietoa ikään kuin rungoksi, jonka päälle fiktio sitten rakentuu. Ensimmäisen kirjan kohdalla lähestyin asiantuntijoita lähes nolona, koska pidin asiaani niin vähäpätöisenä, ettei sen varjolla voinut häiritä ihmisiä. Kuinka väärässä olinkaan – kaikki ovat olleet todella avuliaita. Luulen, että ihmiset ovat hyvillään siitä, että heidän työstään ja tietämyksestään ollaan kiinnostuneita, ja että asiat päätyvät vieläpä kirjaan. Kaikesta tästä yhteistyöstä on tullut olennainen osa työtäni, josta olen suuresti kiitollinen.

Martikaisella on takanaan jo useampi dekkariprojekti. Millaista dekkarin kirjoittaminen on?

–Sinänsä tarinan kokoaminen käy kirja kirjalta jouhevammaksi; suunnittelun lisääntyessä turhan työn osuus vähenee. Kuten missä tahansa ammatissa, oman kehittymisensä oivaltaminen ilahduttaa.

Itse kukin voi kehittyä kirjoittajana. Tekstipaja-kurssille haetaan tällä hetkellä uusia opiskelijoita. Jos kirjoittaminen kiinnostaa, Martikaiseen voi ottaa yhteyttä (tiina.martikainen63@gmail.com).

SMS