Lohjalainen tietokirjailija avaa uusimmassa teoksessaan lentosirkustoimintaa Suomessa

Oletko tullut ajatelleeksi, miten akrobatia ja lentäminen yhdistetään? Osaatko kuvitella ihmisen roikkumaan köysitikkailla lentokoneesta tai ratsastamassa koneen siipien päällä? Ehkä olet joskus jopa nähnyt lentosirkusesityksen.

Lentosirkustoimintaan ja sen historiaan Suomessa voi nyt tutustua lohjalaisen tietokirjailija Harri Mustosen tuoreimman teoksen kautta. Kahleista maan – Ilma-akrobaatteja ja pilvien huimapäitä (Koala-kustannus) julkaistiin viime vuoden lopulla.

Suomessa lentosirkustoimintaa oli 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alkupuolella. Ennen kuin mennään tarkemmin lentosirkukseen Suomessa, herää kysymys, miten jotain niin uhkarohkean oloista on ylipäätään keksitty alkaa tehdä?

–Idea syntyi Yhdysvalloissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Ormer Locklear päätyi ilmavoimien koulutuskeskuksessa temppuilemaan lentokoneen siiville. Hän ehdotti esimiehilleen, että konekiväärit voisi sijoittaa koneen rungon sijaan siipiin. Esimiehet olivat kuitenkin sitä mieltä, että kone kampeaisi. Locklear meni sitten itse seisomaan siiville osoittaakseen, että idea toimii. Tämä herätti huomiota ilmavoimissa ja Locklear lähti parin muun kaverin kanssa kiertämään Yhdysvaltoja. He roikkuivat lentokoneista ja hyppivät koneesta toiseen, Mustonen kertoo.

Locklearistä tuli myös suosittu stunt-esiintyjä elokuviin. Hän ehti temppuilla kolme vuotta ennen menehtymistään The Skywayman -elokuvan viimeisessä otoksessa, jossa kone syöksyi maahan.

Anneli Linna nappaamassa lippusiimaa näytöksessä Jämillä kesällä 1952. (Kuva: Kahleista maan -kirja)

Lentosirkus tulee Suomeen

Mustonen kertoo, että sodan jälkeiseen temppuiluinnostukseen vaikutti se seikka, että tuolloin kalustoa ja lentäjiä oli paljon toimettomina. Niinpä muutkin kuin Locklear ystävineen alkoivat esiintyä ja lennättää ihmisiä.

Suomeen lentosirkuksen toi vuonna 1948 Jämin Ilmailukoulun johtajana toiminut Eero Pakarinen. Näytösten tavoitteena oli sekä nostaa talousvaikeuksista kärsivä koulu jaloilleen että tuoda näkyvyyttä ilmailulle. Akrobaatiksi saatiin sirkustaiteilija Niilo Salo, joka otti itse yhteyttä Pakariseen. Salo voimisteli lennoilla koneen laskutelineissä.
Lentosirkus Pilvien huimapäät kiersi ympäri Suomea usean vuoden ajan. Kesäisin näytöksiä pidettiin lentokentillä ja talvisin ilmaan noustiin järvien jäiltä. Esitykset ja yleisölennätykset tavoittivat syrjäisienkin seutujen asukkaita ja toivat viihdettä jälleenrakennusajan ihmisille.

Raimo Aulio heilauttaa kättään yleisölle todennäköisesti Nummelan näytöksessä. (Kuva: Kahleista maan -kirja)

Rohkeat Annelit – naiset esitysten vetonauloina

Kirjassa nostetaan esille etenkin kaksi naista, joilla oli keskeinen rooli esityksissä. Anneli Linkola ja Anneli ”Luumu” Linna hyppäsivät rohkeasti perinteisesti miehisenä tunnetun ilmailun pariin.

–Pakarisella oli heti alkuunsa idea, että vetonaulaksi pitää saada nainen niin kuin tavallisessakin sirkuksessa. Silloin naiset eivät juurikaan olleet mukana ilmailussa, mutta parilla heistä oli kuitenkin lentolupakirja, Mustonen kertoo.

Linkola lensi ja teki laskuvarjohyppyjä. Rohkeutta olisi riittänyt pidemmällekin, mutta alastuloissa sattui loukkaantumisia, joten hän lopetti esiintymisen turvallisuussyistä.

–Silloin hypättiin ilmavoimien pelastusvarjoilla. Alastulonopeus oli kova ja varjoja oli vaikea ohjata. Tuuli vei helposti varjoa. Kirjaa tehdessäni sain käyttööni Linkolan kirjeitä. Niistä selviää, että hänellä oli palava halu päästä taivaalle. Tunnetut kansainväliset naislentäjät olivat olleet pitkään hänen esikuviaan, Mustonen sanoo.

Ilmailu-uransa jälkeen sairaanhoitajaksi kouluttautunut Linkola lähti Afrikkaan lähetystyöhön. Hän oli edelläkävijä naisten ilmailussa. Pari vuotta Linkolan jälkeen koneeseen astui Anneli Linna.

–Hänellä oli hyvin samanlainen asenne kuin Linkolalla. Luonteeltaan hän oli hyvin määrätietoinen ja hyppäsi ensimmäisen laskuvarjohyppynsä ilmavoimien näytöksessä 17-vuotiaana. Alaikäisenä hän tarvitsi hyppyyn luvan äidiltään, joka antoikin sen ensin, mutta perui sitten. Linna ei kuitenkaan kertonut luvan perumisesta, vaan meni silti. Hänellä oli niin kova hinku taivaalle, Mustonen kertoo.

Linna päätyi pian mukaan kesäkiertueelle ja temput siivillä ratsastuksesta nuoratikkaisiin onnistuivat hyvin.

–Hänestä tuli aikansa julkkis. Linna oli mukana melkein siihen saakka, kunnes lentosirkus loppui kesällä 1954.

Lentosirkustoiminnan lopettamiseen vaikuttivat sekä laskeva yleisömäärä että yhdessä näytöksessä sattunut onnettomuus, jossa menehtyi laskuvarjohyppääjä. Jo aiemmin oli menetetty ihmishenki toisessa laskuvarjo-onnettomuudessa. Lisäksi yksi lentäjä oli vammautunut vaikeasti taitolentokoneonnettomuudessa. Ihme kyllä itse tempuissa onnettomuuksia ei sattunut, vaikka esimerkiksi siivellä ratsastamisessa ei tunnettu turvanaruja.

–Linnalle tosin sattui yksi vähältä piti -tilanne, kun hänen otteensa meinasi livetä konetta heilauttaneen ilmakuopan vuoksi, Mustonen toteaa.

Siirtolennoillakin sattui ja tapahtui.

–Silloin lennettiin kelissä kuin kelissä, jos eteen vain jotain näki. Pakkolaskuja jouduttiin tekemään jäälle. Huono lentosää oli hyvin venyvä käsite tuolloin, Mustonen sanoo.

Kun näytökset loppuivat, Linna lopetti ilmailun, meni naimisiin ilmavoimien lentäjän kanssa ja perusti perheen.

Lentosirkusta ei ole Suomessa nähty sitten 1950-luvun. Sen sijaan Yhdysvalloissa näytöksiä pidetään jonkin verran tänä päivänäkin.

Anneli Linna. (Kuva: Kahleista maan -kirja)

Huvia maalaispitäjiinkin

Mikä ilmasirkusesitysten merkitys oli tuon ajan Suomessa?

–Näytöksiä järjestivät paikalliset purjelentokerhot, jotka saivat samalla esiteltyä yleisölle toimintaansa sekä kerättyä varoja. Myös yleisölle näytöksillä oli suuri merkitys, koska siihen aikaan maalaispitäjissä ei ollut juuri muita huvituksia. Lentosirkus vietiin kuitenkin järvien jäitä hyödyksi käyttäen sinne, missä ihmiset olivat, Mustonen kertoo.

Osa katsojista sai näytöksistä innostuksen myös oman ilmailuharrastuksen aloittamisesta tai jopa ammattiin hakeutumisesta. Vuosien 1949–1954 aikana maksavia katsojia kertyi yli 400 000. Lohjalaiset ja vihtiläisetkin pääsivät nauttimaan lentosirkuksesta, sillä Aurlahden jäällä pidettiin näytös vuonna 1951 ja Nummelan lentokentälle kiertue poikkesi vuosina 1950, 1951 ja 1952. Yksi näytös keräsi noin 2000 katsojaa.

Hurjat temput tekivät vaikutuksen teini-ikäiseen Mustoseen

Miten Mustonen päätyi kirjoittamaan lentosirkuksesta?

–Olen tehnyt tästä aiheesta myös dokumentin, mutta pystyin käsittelemään aihetta siinä vain pintapuolisesti. Silloin jäi ajatus, että voisin kirjoittaa kirjankin. Pakarinen teki aiheesta kirjan 1970-luvulla, mutta minulla oli nyt käytössäni enemmän kuvia ja ulkopuolisena pystyin kertomaan aiheesta eri näkökulmasta ja kirjoittamaan enemmän myös Pakarisen roolista, Mustonen avaa.

Hän luki Pakarisen kirjan ensimmäisen kerran teini-ikäisenä.

–Temput herättivät silloin kunnioitusta ja jännitystä. Myös kiertueiden siirtolennoilla tapahtui kaikenlaista.

Häntä kiehtoi myös se, miten kovan työn nuoret ilmailijat tekivät esitysten eteen.

–Se työmäärä ihmetytti, kun he lähtivät talvellakin lumeen ja pakkaseen tekemään esityksiä. Näytöksiä pidettiin intensiivisesti alkuvuodesta syksyyn saakka. Talvikiertueita ei ole tehty tässä mittakaavassa missään muualla maailmassa. Koneista piti ottaa öljyt pois yöksi, etteivät ne jäädy ja lähteä taas aamulla jo aikaisin käynnistelemään koneita. Myös Annelien uraauurtava rooli nousi keskiöön. Anneli Linna toi maalaistytöille toivonkipinän raskaiden sotakorvausten aikana. Hän näytti, että naisetkin voivat toteuttaa unelmansa, kun halua riittää.

Entä se luumu? Mistä Anneli Linna sai lempinimensä?

–Sain itsekin tietää tämän vasta. Linna oli ulkoisesti pehmeä ja viehättävän naisellinen, mutta sisältä piinkova ammattilainen ja olemukseltaan jämäkkä. Jämin henkilökunta keksi lempinimen kesken lentopallopelin, Mustonen kertoo.

Viktor Androsoff ja Anneli Linkola Turussa. (Kuva: Kahleista maan -kirja)

Ilmailu lähellä sydäntä

Mustonen ajattelee, että nyt oli hyvä hetki tehdä kirja lentosirkuksesta, sillä vielä on elossa niitä, jotka ovat itse käyneet katsomassa näytöksiä. Yhtä vihtiläistä katsojaa on haastateltukin kirjaan. Hän innostui purjelennosta juuri näytösten perusteella. Toisaalta nuorempi polvi ei ole kuullutkaan lentosirkustoiminnasta, joten heille aihe on uusi.

Lähteinä Mustonen käytti Pakarisen 1960- ja 1970-luvuilla tekemiä haastatteluja ja digitoi nauhat. Suomen ilmailumuseosta löytyi myös monta mappia tietoja, jotka Pakarinen oli tallentanut lentonäytöksistä, sekä kirjeitä. Yhdysvaltojen osalta tietoa löytyi parista kirjasta sekä sähköisistä arkistoista.

Mustonen on nyt kirjoittanut neljä ilmailuaiheista tietokirjaa, joista kolme syntyi tiiviissä aikataulussa 2,5 vuoden aikana. Viimeisimmän kirjoittamiseen hän sai apurahan Suomen Tietokirjailijat ry:ltä. Tällä hetkellä takki on tyhjä, eikä uusia kirjaideoita ole.

–Ilmailun historiasta on kirjoitettu paljon. Pitäisi löytää jokin uusi lähde tai näkökulma, jota ei ole vielä käsitelty, Mustonen pohtii.

Ilmailusta kirjoittamisen lisäksi Mustonen lentää myös itse.

–Lennän Nummelan lentokentän lähistöllä Suomen vanhimmalla yhä lentävällä purjekoneella. Siinä on pieni liitoluku, joten kovin kauas sillä ei uskalla lähteä, hän toteaa.

SMS