Iloisen riehakkaaksi kääntyi meditatiivisena alkanut, Lohja Spa & Resortissa vietetty 25-vuotis Elijazz. Niin kävi, että sammattilaisen saunan lauteilla lausutusta sanaleikistä syntyi vuonna 2001 improvisoitu soittoilta, joka vuonna 2004 toteutettiin aiempia vuosia suunnitelmallisemmin ja yllättäen ennakkoon loppuunmyytynä ”yhdenillanfestivaalina”. Ehkä festivaali sana kuvaa Elijazzia sen pienuudesta huolimatta hyvin – konsertti sana ei ainakaan olisi sitä parempi. NoinaSammatin kievarin vuosina juhlaohjelma sisälsi usein ison, klassisen musiikin ja jazzin elementtejä ja soittimistoa yhdistelleen Ellington Piazzolla prjct -kokoonpanon keikan ja Esa Pethmanin ja Iris Raution loppuillan esiintymisen välissä jonkin hyvin vaihtelevan elementin: Heli Laaksonen, Fläppitaulumies Virosta, improvisaatioteatteria, Pekka Kainulaisen maailmanhenki… Elijazzissa oli jotakin pysyvää ja vaihtuvaa.
Mistä kaikki alkoi
Selkeästi Elijazzia oli synnyttämässä myös yleisö! Noina vuosina 2005, 2006… Elijazz oli säännönmukaisesti loppuunmyyty, yleensä jo ennen juhannusta – pienimuotoinen ilmiö oli syntynyt. Joka vuosi pelättiin sadetta ja sitä, miten juhla toteutuisi, jos joutuisimme kievarin pieniin sisätiloihin. Koitti vuosi 2008 ja pahin tapahtui odottamattomalla tavalla, vaikka ukkonen ja sateet taukosivat juuri ennen tilaisuuden alkua. Jarkko Toivosen ja Sami Koskelan bossa nova -duo oli valmiina aloittamaan, mutta sähköt loistivat poissaolollaan ja niinpä odotettiin. Duo ei voinut esiintyä vahvistamattomalla kitaralla, eivätkä illan päättävän, akustisen Ellington Piazzolla prjct -kokoonpanon soittajat olleet vielä kaikki paikalla. Tunnin odottelun jälkeen ensimmäinen pöytäseurue halusi poistua ravintolasta ja sai rahat lipuista takaisin. Puoli tuntia tämän jälkeen sähköt palasivat ja soitto alkoi, mutta ilta jäi ravintolanpitäjän takarajan takia tynkäiseksi. Oli tullut aika vaihtaa festivaalin vetäjää ja Elijazz jatkoi hieman uusin ilmein aina Sammatin kievarin liiketoiminnan loppettamiseen saakka vanhalla paikallaan, joka vuosi elokuun ensimmäisenä perjantaina Sammatin kievarin terassilla toteutuen.
Karjalohja ja Elijazz
Vuodesta 2022 Elijazzia on sopivan sammattilaisen tapahtumapaikan puuttuessa toteutettu Karjalohjalla. Standardoidut ravintolapalvelut, kylpylävieraat ja ison talon muut toiminnot ehkä arkipäiväistävät aikanaan uniikilta tuntunutta juhlaa, mutta ainutkertaisuutta on edelleen ilmassa. Pori Jazzin vuoden taiteilija basisti Kaisa Mäensivun kvartetti oli tätä keikkaa varten koottu ja vauhdissa oleva Kaisa tuntui olevan matkalla vasemmalta oikealle, mutta vahvasti täksi yhden pitkän setin hetkeksi paikalleen pysähtyen ja jazzin tärkeimmän vaatimuksen mukaisesti hetkessä eläen. Pianottoman kvartetin sointi oli avara ja tilaa jättävä, mikä sopi soittajien omista sävellyksistä koostuneeseen ohjelmistoon. Erityisesti kitaristi Jonas Metsäkylä ja trumpetisti Mikko Karjalainen kehkeyttivät kappaleiden avoimissa rakenteissa pitkiä ja kurkottelevia sooloja. Tällainen riffeihin, ja enemmän modaalisuuteen ja harmonian kahteen perustehoon, kuin tiukkoihin sointukiertoihin perustuva Jazz, jonka varhainen airut Miles Davis oli toisella kvartetillaan 1960-luvun puolimaissa, voi vaikuttaa petollisen helpolta. Lähdetään kalaan ja katsotaan miten nappaa vai nappaako… silloin yleisöltä kysytään rohkeutta meditatiiviseen vapauteen, kykyä nauttia kahleettomuudesta. Soittajiston sudenkuoppana on tyhjä taituruudella kikkailu ja herkkuna kollektiivisesti koetut hetket, joissa päästään yhdessä jonnekin, mistä ei aina edes tiedä miten mentiin, mutta mentiin ja kivaa oli. Parhaat avaimet löytyvät ehkä toisen sudenkuopan reunalta, niistä ajatuksista joista ei aidosti tiedä floppaavatko ne vai noustaanko juuri niillä irti aineen kahleista. Omaan mieleeni parhaita hetkiä syntyi muutamissa Jonasin sooloissa ja vahvaa alustapalvelua läpi keikan tuottaneesta Anssi Tirkkosen rumputyöskentelystä.
Loistavasta jazzrumpaliudesta saan aina ihanan vaikutelman siitä, että rytmi on irti ja vapaasti valloillaan. Rumpali paimentaa kommenteillaan tätä härkämäistä, mutta oravanketterä luonnonvoimaa, jonka painovoimakentässä muut muusikot pörräävät kuin hyönteiset ikään. Paradoksaalisesti tämä sama, lähes pyhä musiikillinen ilmiö toteutui myös Kimmo Leppälän luotsaaman, rumpalittoman New Orleans Stompersin soitossa. Olemme tässäkin asettuneet tasapainotilaan vastaansanomattoman juhdan selkään, mutta nyt tiukemmin satulassa. Vastuu on soittajistolla kollektiivisemmin, soittimista selvimmin pystysuoria aksentteja tuottavan banjon suitsissa milloin eteen, milloin taakse kevyesti nojautuen. Uudempaa jazzia tiukemmin iholla olemme 1920-luvun Jazzin äärellä myös henkisesti: horisontti on matalammalla, sointukierto kuin tuttu tie, säätila dixielandissä lähes aina aurinkoisen energinen. Soolot ovat lyhyempiä, joskus jopa napakoita ja tuntuvat monologien sijaan jutustelevan ryhmän eloisalta yhdessäololta. Pasuuna on kovaäänisin ja pröystäilevin – muut suovat tämän hyvälle ystävälleen mielihyvin, hän on kiistatta porukan kingi. Pianistin kommentit ovat älykön huomioita, klarinetisti on paitsi merkkien majakka myös hän, jonka ääneen tunteet hetkittäin tiivistyvät. Kun myhäilevän salavihkaiselta vaikuttava banjon soittaja astuu valokeilaan hän toteaa jotakin vastaansanomatonta ja ottaa tilan toisellekin lauseelle, kuin ilmoittaen, että kingi on kingi vain porukan armosta. Jos tässä porukassa lähtee kuopan reunalle poimimaan, on luultavasti ottanut kupillisen liikaa ja pyytelee egoistista toilailuaan seuraavana päivänä anteeksi.
Ehkä Jazz on sadan vuoden evoluutiossaan kohonnut kerros kerrokselta maasta ylöspäin niin kuin aineesta syntyy elämä: eläinten ja kasvillisuuden päälle asettuvat bakteerit, virukset, bakteriofagit… kollektiivinen muuttuu yksilökeskeiseksi ja takaisin, objektiivinen subjektiiviseksi – kierto toimii: materiaalia lahoaa ja vajoaa; kuivuu ja hajoaa noustakseen… operoida voidaan yhtä hyvin molekyylien, kuin atomien tasolla: latoa kiviä, muurata tiilistä, laveerata vesivärillä tai vetää spraypullolla. Miten yleisö tämän kaiken ottaa? Vaikka jazzin soittajat soittaisivat vain omalle katseelleenkin ja toisilleen, on jazzin suuri ero klassiseen musiikkiin säveltäjyyden välittömässä läsnäolossa ja yleisön katseessa, joka parhaimmillaan sytyttää, joskus juovuttaa. Elijazzin yleisö, vaikka omaa vaihtuvuuttakin, on silti merkityksellisesti tietty yleisö ja elementti, jonka takia sana konsertti ei aivan tavoittaisi tapahtuman luonnetta.
Kaisan kvartetin fokus oli vahvasti musiikissa, soittajien kiinnostus kappaleisiin vaikutti tuoreelta ja reaktiiviselta. Modaalisen jazzin improvisaatioissa muusikon työ on hetken kukkanen, joka on totta vain ollessaan kiinni aidossa mullassa ja samoin on dixielandporukan rupattelu yhtä tyhjän kanssa, jos tyypit eivät ole todellisia ja sävyt henkilökohtaisia. Ainutkertaisen illan tarjosi taas Elijazz – saimme kaikki omalla tavallamme, omassa porukassamme asettua iltaan. Monikaan ei ehkä kokenut pysäyttävän valaistumisen hetkiä, mutta muusikot tekivät inspiroituneina todellista, iloisen totista työtään, karavaani kulki eteenpäin ja mitä saimme oli paljon kiinni myös itsestämme. Ilta viileni yllättävänkin viileäksi. Jotkut kääriytyivät huopiin, mutta paitsi omaa, myös koko Elijazzporukan lämpöä nostivat ne kaksi tanssijaa, jotka illan viimeisen setin aikana löysivät yllättäen toisensa ja pistivät haisemaan.
Kuva ja teksti Julius Westerberg
